Nyt on kyllä olleet kauniit kelit muutamaa sateen roiskua lukuunottamatta, mutta auringonpaisteesta huolimatta se luontoäiti antaa sieltä meille sellaisia merkkejä, että syksy olisi kuulemma tulossa. Syksy... Tuo vuodenaika jota inhoan eniten - enkä vähiten raskaan kaamosmasennuksen ja -uupumuksen takia. Blääh. Yritämme miehen kanssa joka syksy matkustaa jonnekin auringon alle hetkeksi keräämään itsellemme aurinkoenergiaa, mutta tänä syksynä se ei näytä ainakaan toistaiseksi onnistua duunien ym. takia.
HITSI! Tuota kirjoittaessani mieleeni tuli, että hitsi kun olisikin joskus kiva kirjoittaa täällä avoimesti elämästäni. Voisi jakaa rauhassa omia kuviaan, kertoa tavallisesta - tai epätavallisesta - päivästä, kaikesta siitä mitä jo pelkästään normaali arki pitää sisällään. Ja meillä.. se pitää sisällään todella paljon! Luulen että tulen jatkossakin varjelemaan yksityisyyttäni ja bloggailemaan pinnallisista jutuista. Kuvablogihan tämä muutenkin jo melkein on.
Minulla oli kerran eräänlainen kotisivu, jossa kirjoittelin kuvien kera omana itsenäni ja kerroin elämästäni. Lukijoita oli tuhatpäin. Todellakin. Kolmen kuukauden aikana sivuni oli luettu/plärätty/silmäilty whatever reilu satatuhatta kertaa. Se riitti. Paljonko se edes tekee... Lasketaan... Hetkinen... Niin no siitähän tulee tietenkin n. reilu 30 000 tuhatta latausta per kuukausi, joka taas tarkoittaa, että tarinoita elämästäni luettiin päivittäin reilusti tuhat kertaa. Nämä luvut ovat esimerkiksi ahkerille ja pidetyille muotibloggajille varmasti pieniä, mutta minulle se riitti. Minä puhuin elämästäni. En saanut milloinkaan mitään negatiivista palautetta, muutamaa kiintiö-mollaajaa lukuunottamatta, joiden on aina pakko päästä anonyymina ja ei suoraan sanomaan jollekin/jostain jotain negatiivista, mutta niitäkin oli varmasti oikeasti kaksi, ja se nyt on ihan normaalia: Ei ihastusta ilman vihastusta. Lukija- sekä palautemäärät alkoivat pikkuhiljaa kauhistuttaa. Aluksi jonkinasteinen ihailu tuntui tietenkin mairittelevalta, mutta lopulta se ahdisti. Kaikki oli olevinaan niin ihanaa, minkä koin kovin häkellyttäväksi, mikä ei tietenkään sitäkään tarkoika että olisin tahtonut negatiivista palautetta. Mutta mitä ikinä teinkään, se oli ihanaa. Jos taas joku oli minulla huonosti sympatian ja empatian määrä oli valtava. Hiljalleen tämä vuorovaikutus rupesi jotenkin ahdistamaan, tympimään, tuntumaan osan suunnalta tekopyhältä, ja rehellisesti sanoen, jossain vaiheessa se tuntui jopa ärsyttävältä. Tuntuu pahalle sanoa näin, koska tiedän että ihmiset jotka kirjoittivat minulle pitivät vilpittömästi minusta, ja olen edelleen äärimmäisen onnellinen, kiitollinen ja nöyrä siitä, että sain autettua jotakuta pinteessä, annoin lohtua toiselle, kolmannelle rohkeutta, ja vaan yksinkertaisesti inspiroin, motivoin neljättä. Se on tietenkin aivan ällistyttävän fantastista, ja osan tämmöisistä kirjeistä olen säilyttänyt arvokkaina sydäntä lämmittävänä muistoina. Nopeasti loppui kuitenkin omilla kasvoillani ja nimelläni oven omaan elämään avaama "bloggaus". Siispä pysyttelen hiirulaisena ja bloggailen täällä salaa =) Näin on mukavampi, vaikka toisinaan tekisi mieli avata se julkinen ovi uudestaan, mutta ei. Ei ainakaan toistaiseksi. HUI, minua rupesi pelottamaan. Tsihih.
Jutellaan niistä vaatteista =)
Ihan niinkin yksinkertaisesta ja helposta paikasta kuin HM:n nettisivuilta tuon tänne jotain mieleistäni, minun näköistäni, jotain joka on/tulee olemaan minun päälläni. Rakennutin itselleni kivan vaatehuoneen, mutta se alkaa jo käydä taas ahtaaksi. Pöh, ei tässä kyllä näin pitänyt käydä. Pitäisi tehdä "kierrätyssiivous", sekä siirtää ehkä osa kesäisimmistä vaatteista jonnekin muualle, vaikka en ole kyllä milloinkaan pitänyt siitä, että vaatteita ikäänkuin varastoidaan kausien mukaan. Tosin osan ulkovaatteiden ja kenkien kohdalla teen kyllä tämän siirron aina.
Rusetit, pitsit, röyhelöt ja hörhelöt, musta, harmaa, utu-roosa sekä ruskea, ruutu, liituraita, äijätyyli sekoitettuna romanttisuuteen, siinä jotain josta olen pitänyt ja johon olen pukeutunut intohiemoisesti jo kolmisen vuotta, osaan noista itseasiassa aina. Olen aina pitänyt röyhelöistä ja kerroksista, mutta pliis älkää nyt ajatelko Riitta Väisästä, vaan mielummin esimerkiksi stailia yksinkertaista 20-luvun tyylistä coctailmekkoa, yksinkertaisia muutamia ylimääräisiä vekkejä valkoisessa paitapuserossa, tai vaikka rimpsuista kesähametta. Rusetit, pitsit ja paljetit + asusteina esim. rintarossit ja kukat hämmästyttävät eniten minua. Hämmästyttävät siksi, että yleensä pukeudun melko , en käyttäisi sanaa klassisesti, joten sanon yksinkertaisesti, ja innostuttuani jostain esimerkiksi niistä ruseteista kyllästyn siihen yhtä nopeasti, mutta edellä mainitut ovat kulkeneet mukanani vuosia minun tyylinäni. Eikä kyllästymistä näy, päinvastoin. Ehkä rusetit ovat tulleet luokseni jäädäkseen. Ihanaa, että niitä löytyy nykyään joka paikasta niin helposti. Minä en kuulu niihin, joita harmittaa jos samanlainen vaate tulee kadulla vastaan. Ei haittaa yhtään, ei, vaikka olisimme samoissa kemuissa. Kunhan se näyttää minun päälläni paremmalta, hih.
Seuraavassa yhden puljun, Henkan (josta tämän viestin kaikki kuvat ovat alunperin kotoisin, ja samaa asiaa ajamassa), avulla näytetty mihin ja miten minä pukeudun tänä(kin) syksynä. Ei tänä syksynä vaan tänäkin syksynä, koska kuten kohta huomaatte pukeudun hyvin yksinkertaisesti ja mielestäni aika ajattomasti. Ainakin itselleni ajattomasti, ja sehän se kai tärkein on. Kun vaatehuone pursuaa vaatteita, joista pitää hirveästi, on se aivan yksi huilun hailea, jos vaate ei olekaan enää in. In ja Out -jutuista en ole ikinä välittänyt omassa pukeutumisessani. En todellakaan. Tyylini ei missään nimessä tarvitse olla in, naurattaa ajatuskin - ei siksi että siinä olisi jotain hölmöä, vaan siksi että vaikka olen kovin kiinnostunut muodista, rakastan kaikkea kaunista, ja käytän tuhottoman määrän varojani vaatteisiin ja asusteisiin, niin trendien mukaan pukeutuminen ei merkitse minulle mitään. Itseasiassa tämä oli varmaan elämäni ensimmäinen kerta kun soin aiheelle ajatuksen.
Huom. nämä kuvathan ovat vain tietenkin vain yksi osa tyyliäni. En osaa määritellä tyyliäni sen kummemmin kuin että se on tavallinen ja siisti. Sen lisäksi muuntaudun kyllä mihin vain, mutta aina sille jollekin, joka omasta tyylistä löytyy, uskollisena. Sillä lisäyksellä että Katja Ståhl sanoi joskus vuosia sitten että tyylissä pitää aina olla hieman rokkia, ja siteerattuani Katjaa arvaattekin jo, että jos minun pitäisi jotenkin tyyliäni kuvailla, lainaisin Katjaa uudelleen. On toki pakkomielteitäkin, mutta ne ovat niin itsestäänselviä etteivät ole mainitsemisen arvoisia, esim. se että värien on pakko mätsätä, kuosien ja kuvioiden on pakko mätsätä, ja vaatteen on pakko istua päällä. Paita voi olla päälläni vaikka sekä nurin- että väärinpäin, mutta sen on istuttava ja sen on sovittava yhteen muun vaatetuksen kanssa.
Vihdoin ne kuvat.
Itseasiassa en taida edes yrittää laittaa näitä jonkinlaiseen järjestykseen, sillä kuvia tuli tooooosi paljon!
Vaikka ostan vaatteita ihan tajuttoman paljon, viihdyn silti todella usein vaan farkuissa ja yksinkertaisessa t-paidassa.
Valkoisessa useimmiten.
Päätin juuri jakaa pitkän postini kahteen erään, eli seuraavassa postissa itse vaatteet.
3 kommenttia:
Pakko kommentoida tähänkin.. Itsekin tosiaan bloggailen ihan anonyymina, ja jo oman asun tai kotikuvan näyttäminen blogissa kauhistuttaa saatika sitten henkilökohtaisten asioiden kertominen. Silloinhan joku puolituttu koulusta/töistä saattaisi saada selville minusta asioita, joita en itse tiedä hänestä tai hänen elämästään. Mielestäni tuntemattomilla ihmisillä ei ole sillä tavalla oikeutta tietää elämästäni kun en itse tiedä mitään heistä..
Silti bloggaaminen kiehtoo. Olen kyllä aina tykännyt katsella ja esim. leikellä lehdistä kauniita kuvia ja ottaa hyviä juttuja talteen. Nyt blogin pitäminen on vain uusi tapa tehdä niin ja samalla jakaa "löydöt" muille, jotka pitävät samanlaisista asioista :)
Maria: Anteeksi että tähänkin hyvään keskusteluun ja kommenttiin vastaaminen on kestänyt näin hävettävän kauan. Jossain vaiheessa kommenttiboxit vaan jäivät rempalleen, vaikka jokaisesta kommentista niin kovin ilahdunkin. Tämäkin viestisi on ollut usein mielessä, ja on ollut tarkoitus vastata, mutta aina se on jäänyt. Anteeksi.
Ajattelen asiasta hyvin samalla tavoin sinä. Minulla olisi esimerkiksi monta mukavaa asiaa ja ideaa omasta kodistani ja sisustuksestani, joita olisi tosi kiva kuvata ja jakaa täällä, mutta koen samanlaista ahdistuksen tunnetta jo niinkin pienestä asiasta. Anonyymina on jotenkin mukava olla. Enkä koe omilla kasvoilla bloggaamista niin tärkeäksi kun bloggailen kuitenkin vain lähinnän pinnallisista asioista, en suoraan omasta elämästäni. Luulen, tai itse asiassa tiedän, että kokemukseni siitä että minulla on ennen aikoinaan ollut nettisivut omilla kasvoillani, ja kirjoitin siellä omasta elämästäni, on vaikuttanut tähän täällä anonyymina pysymiseen paljon. En milloinkaan saanut negatiivisten palautteiden ryöppyjä, ihan muutaman hassun hölmön sellaisen, ja päinvastoin minusta tuntuukin siltä, että kun lukijamäärät ovat valtavat, ja saat jatkuvasti vaan ihailevaa ja positiivista palautetta alkaa siihenkin olla jo vaikea suhtautua, ja se aiheuttaa jonkinlaisia paineita. Äh, en ehkä oikein osaa nyt selitttää mitä ajan takaa. Tarkoitus on kuitenkin edelleen pysyä anonyyminä ja jatkaa nimenomaan mainitsemaasi sähköistä leikekirjaa iloisella mielellä ja pirteillä kuvilla, ja jutella, sekä vaihtaa ajatuksia ja ideoita siinä sivussa kommenteiden avuin muiden kanssa kuten tähänkin asti. Tämä on ainakin tällä hetkellä minulle sopivin, mukavin ja turvallisemmilta tuntuvin tapa.
Anteeksi vielä kerran että vastaamiseen meni näin hirveän kauan, ja kiitos todella paljon että jätit mielenkiintoiseen ja ajatuksia herättävään aiheeseen oikein fiksun kommentin. Mukavaa kun löytyy myös niitä jotka viihtyvät blogimaailmassa kuten minä =)
Nou hätä, kiva kun vastasit :)Niin, joskus tosiaan tekisi mieli kuvailla kotona ja laittaa kuvia blogiin, mutta jotenkin siitä tulee epämiellyttävä tunne.. Onneksi näissä kommenteissa voi kuitenkin vaihtaa paljon ajatuksia! :)
Lähetä kommentti