Nyt kun tykitän blogiani tukkoon kuvilla, niin voisinkin samalla kertoa, miksi. Olen tällä hetkellä vuodelevossa. Ei nyt välttämättä ihan vuoteessa tarvitse pysyä, mutta you know... ottaa tuokio iisisti, kuten mun lääkäri asian itse mojovasti muotoili. Rivien välistä ja itse riveiltäkin on varmasti ollut luettavissa mm. uupumusta ja suruaikaa. Siinäpä se. Keho itseasiassa itse sanoi stop, ja (heittäydynpä minä nyt avomieliseksi) minut kiikutettiinkin ambulanssilla suoraan sairaalaan joitakin päiviä sitten. Päivät on vähän sekaisin... Olen kuitenkin ihan ok. Fyysisesti. Njoo... ei kai siitä sen enempää.
Nyt olen sitten kotona, ja mihinkään hommaan en saisi tarttua. Tosin ei huvitakaan. Kun joku vihdosta viimein antoi luvan, käski, pysähtyä, tuntui se ensin kammottavalle, ja sille ettei mikään onnistu jos seisahdan paikalleni, mutta niin se maailma vaan pyörii eteenpäin, vaikka minä vain loikoilen. Ei huvita edes kutoa, ei lukea, en tavata ketään, no nothing! Se tässä onkin vahvana miinuspuolena, että omille ajatuksille jää liikaa aikaa. En juuri nyt haluaisi kuulla mitä kerrottavaa niillä on. Myöhemmin sitten. Vielä en vaan taida olla valmis.
Siksi olen tänäänkin viettänyt tuntitolkulla aikaa koneella blogeissa pyörien, ja tehden mitä tyhjänpäiväisempiä postauksia. Kuten aikaisemmin sanoinkin, olen nyt sillä tuulella, etten jaksa paljon panostaa tähän. En jaksa ajatella. En jaksa tehdä fiksuja postauksia, josko niitä ikinä milloin olikaan. Kunhan tsekkailen kuvia, ja sorvaan niitä tänne. Kulutan aikani jotenkin. Suunnittelen samalla itselleni ostoslistaa niin vaatekauppaan kuin muuallekin =)
Minulta katosi jossain vaiheessa edellistä kappaletta ajatus.. huomaan. Oli kai tarkoituksenani kirjoittaa jotain siitä, että siinä vaiheessa helpotti kun antoi itse itselleen luvan levätä. Ei sen takia että lääkäri on niin käskenyt, ei sen takia että ystävät ovat niin sanoneet, vaan ihan vain sen takia, että juuri itse tajusi että nyt on aika pysähtyä, ja ennenkaikkea että nyt saa pysähtyä hyvällä omalla tunnolla.
Nojoo. Uupumukseni ei sen kummempaa ole. Se ym. vastaava on mulle tuttua settiä, eikä siitä tarvitse tehdä suurta numeroa. Lähipiiristä löytyy useampi joko masennuksen tai burn outin paljon vakavammin sairastanut henkilö kuin minä. Suruaika on asia erikseen. Sen asian suhteen olen vielä ihan hukassa ja vailla keinoja miten sitä käsitellä. No oli miten oli, tässäpä tämä. Tiedätte että tulossa on paljon laiskottelua, makoilua - blogin ääressä siis - ja sisällöttömiä postauksia. Kuvien vilinää.
Nyt olen sitten kotona, ja mihinkään hommaan en saisi tarttua. Tosin ei huvitakaan. Kun joku vihdosta viimein antoi luvan, käski, pysähtyä, tuntui se ensin kammottavalle, ja sille ettei mikään onnistu jos seisahdan paikalleni, mutta niin se maailma vaan pyörii eteenpäin, vaikka minä vain loikoilen. Ei huvita edes kutoa, ei lukea, en tavata ketään, no nothing! Se tässä onkin vahvana miinuspuolena, että omille ajatuksille jää liikaa aikaa. En juuri nyt haluaisi kuulla mitä kerrottavaa niillä on. Myöhemmin sitten. Vielä en vaan taida olla valmis.
Siksi olen tänäänkin viettänyt tuntitolkulla aikaa koneella blogeissa pyörien, ja tehden mitä tyhjänpäiväisempiä postauksia. Kuten aikaisemmin sanoinkin, olen nyt sillä tuulella, etten jaksa paljon panostaa tähän. En jaksa ajatella. En jaksa tehdä fiksuja postauksia, josko niitä ikinä milloin olikaan. Kunhan tsekkailen kuvia, ja sorvaan niitä tänne. Kulutan aikani jotenkin. Suunnittelen samalla itselleni ostoslistaa niin vaatekauppaan kuin muuallekin =)
Minulta katosi jossain vaiheessa edellistä kappaletta ajatus.. huomaan. Oli kai tarkoituksenani kirjoittaa jotain siitä, että siinä vaiheessa helpotti kun antoi itse itselleen luvan levätä. Ei sen takia että lääkäri on niin käskenyt, ei sen takia että ystävät ovat niin sanoneet, vaan ihan vain sen takia, että juuri itse tajusi että nyt on aika pysähtyä, ja ennenkaikkea että nyt saa pysähtyä hyvällä omalla tunnolla.
Nojoo. Uupumukseni ei sen kummempaa ole. Se ym. vastaava on mulle tuttua settiä, eikä siitä tarvitse tehdä suurta numeroa. Lähipiiristä löytyy useampi joko masennuksen tai burn outin paljon vakavammin sairastanut henkilö kuin minä. Suruaika on asia erikseen. Sen asian suhteen olen vielä ihan hukassa ja vailla keinoja miten sitä käsitellä. No oli miten oli, tässäpä tämä. Tiedätte että tulossa on paljon laiskottelua, makoilua - blogin ääressä siis - ja sisällöttömiä postauksia. Kuvien vilinää.
12 kommenttia:
Voimia!
Linnea, älä vähättele, mun mielestä tämäkin postaus oli täynnä sisältöä! Ja edellisetkin postaukset oli tosi kivoja kuten kerroinkin jo kommetilla aiemmin :)
Toipumista ja piristäviä ajatuksia blogisi lukijalta.
Terveisin Tiina
Oikein hyvä kuulla et olet joutunut jäämään lomalle :) Helpottavaa tietää ettet ihan hulluna kuluta itseäsi loppuun. Ja tosi ihanaa kun päivittelet taas, sun blogista oikein aistii tyylitajun, aivan ihania kuvia ja tunnelmia AINA!
Ihanaa, että jaksat taas kirjoitella ja kuvittaa :) Se on mielestäni jo hyvä merkki toipumisen tiellä. Minä olen myös sitä mieltä, että kivoja postauksia ovat viimeisimmät olleet, eivät mitenkään turhia. Sinun juttujasi on aina kiva lukea, olivat ne sitten aiheeltaan melkein mitä tahansa... Vaikutat hauskalta ja ihanalta ihmiseltä, toivon sinulle oikein kovasti voimia toipumiseen!
Kylläpäs sulle näitä sattuu. Paranemisia.
jatka samaan malliin :) kohta tulee joulu, toivottavasti silloin sentään hellittää..
Anttis: Lämmin Kiitos Sinulle!
Maria: Ja Iso kiitos Sinulle!
Te kaksi olette ihania, kun jaksatte käydä antamassa lohtua ja iloa tänne.
Tiina: Oli tosi mukava saada tämmöinen piristävä viesti. Kiitos tosi paljon! On niin mukavaa että uusi lukija jaksaa vaivautua jättämään viestin peräänsä. Kaunista talven jatkoa/odottelua, mitäs tämä nyt onkaan, sinulle Tiina!
Johanna: Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että on hyvä että olen nyt vähän rauhoittumassa kotona vain, hissun kissun ja hiljakseen. Kun elämä yllättäin myllertää ja pahasti, ja samaan aikaan jotkin ulkopuoliset paineet tai surut painavat niskaan, on joskus oikea aika ottaa tauko. Onneksi vatsani teki päätöksen puolestani.
Ihanasti kirjoitit mulle blogistani. Olen ihan otettu! Kiitos big time =)
Heidi: Voi kiitos. Jaksan kyllä edelleen hämmästellä sitä, että joku noin pitää blogistani. Mutta on niin kiva kuulla että pidät! Kiitos ihan hirveästi siitä miten kauniisti kirjoitit. Uskon että todella vilpittömästi tarkoitat ja toivot mitä sanoit. Kiitos Heidi!
Anonyymi: Joo. Vasta "vanhemmiten" huomasin että elämäni ei ole oikeastaan milloinkaan ollut tasapainoista. Ei lapsuuden aikaankaan. Aika turbulenssia. Niin hyvässä kuin pahassa. Miehellä on tapana sanoa mulle, että "Sun kanssa herätessä ei kyllä ikinä aamulla tiedä, mihin illalla vielä joutuu". Taitaa olla oikeassa. Mutta mua vähän hävettää, koska tuntuu siltä että valitan täällä koko ajan, ja maailma on niin täysi suurempiakin ongelmia. Paitsi suruni. Sitä en vähättele, ja mielestäni minulla onkin oikeus surra niin kauan kuin siltä tuntuu, mutta tarkoitan muita asioita, jotka on mennyt nihkeästi. Niistä ei tarvisi täällä mun metakoida.
Anonyymi: No kiitoksia =) Yritetään jatkaa. En todellakaan haluaisi olla ilonpilaaja, mutta en oikein syty joulusta... en ainakaan tänä vuonna, kun joukosta puuttuu yksi niin kovin läheinen ja rakas. Hän oli nuori. Tosi nuori. Jostain syystä halusin nyt kertoa tuon ihan irrallaan tuossa noin vaan. Se ei liittynyt mitenkään sinun viestiisi, ja minun piti alun alkaenkin olla ottamatta aihetta täällä lainkaan esille, mutta toisin olen tehnyt, ja nyt en todellakaan tiedä mistä johtui, mutta tuli vaan kauhea tarve saada sanoa ääneen. Joulu on muutenkin haikeaa aikaa, kun perhe on hajallaan siellä täällä, eikä kokoonnu yhteen kokonaisuudessaan. No ei siitä enempää. Olen aina saanut kuulla olevani aurinkoinen ihminen, mutta tätä menoa maineeni bloggarina on ainakin varsin synkkä.
et sinä voi synkäksi haluamallakaan muuttua, sori nyt vaan :)
voi, en voi mitenkään ymmärtää suruasi... itseltäni löytyy pienempiä sisaruksia.. niitten menetystä en kestäisi.
ja jos ei joulun odotusta niin varmasti elämässä tulee joku muu aika kuin joulu, jolloin iloita..
voih :(
niin se taitaa olla että aika parantaa haavat <3
Voi kiitos Anonyymi, piristit minua! Tuli hymy huuleen viestisi alusta.
Toivon sulle paljon voimia ja kuten tuolla jo aikaisemminkin mainittiin, niin on ihanaa, että postailet paljon ja se on selkeesti yksi tärkeä juttu sulle, joka varmasti vie välillä ajatuksiakin muualle ja toisaalta taas jokainen tarvii jonkun tärkeän jutun, tiedätkö, ettei vaan tuijota seinään tekemättä mitään. Toiminta on aina parasta lääkettä terveisin, Toimintaterapeutti ;)
Cherry, kun sanoit tuon, huomasin että olet oikeassa. Kiitos viestistäsi! Tästä blogista ja joko tyttömäisten hömppäjuttujen, tai joskus jopa omasta elämästä varovasti avautumisesta on tosiaan tullut minulle tärkeää. Kun olen kauniiden kuvien parissa, mieleni on silloin myös todella siellä, joten tämä blogi tosiaan on jonkinlainen tärkeäkin varaventtiili minulle. Se on totta. Hyvä että aikoinaan pistin tämän pystyyn, ja jaksoin jatkaa vaikka minulla oli ihan hirveästi ongelmia tekniikan kanssa. On edelleen, mutta olen lakannut välittämästä.. toistaiseksi =)
Lähetä kommentti