Olen ilahtunut. Löysin jotain syksyistä joka miellytti minua, suorastaan ihastutti. Aika mahtavia kuvia! Täydellinen - vai hallittu? - kaaos keskellä syksyn kiehtovaa, hieman synkkää värimaailmaa, johon on kuitenkin ripoteltu jotain jännää magiaa joka ajaa ankeutta pois. Aika upottava fiilis. Nämä eivät todentotta ole tavanomaisia inspiraatiokuvia sisustukseen, mutta jokin muu näissä vangitsee. Onko se sitten tuo, miten asutuilta nämä kohteet näyttävät useimpiin sisustuskuviin verrattuina. (Eihän näitä kyllä oikeastaan voikaan verrata niihin perus sisustus-inspiskuviin, nyt ollaan ihan muualla.) Aivan, näissä näkyy elämä, se se on joka ihastuttaa. Toisaalta näistä huokuu myös jotenkin hirveän kiehtovasti täysin yllättäin kesken jäänyt elämä. Näitä kuvia pitää todella tutkia. Näitä ei voi vain vilkaista. Itse lumoudun näistä hetki hetkeltä enemmän. Fiilis on tavoittelemisen arvoinen, joten jos sinulla on tuokio ylimääräistä, anna katseellesi aikaa tutkia näitä kuvia.
Mikä ihme minua vaivaa? Tässä seuraavaksi kun on mielestäni taas tätä kummitustalo-osastoa. En tiedä mikä ihme on, kun mieleeni tulee kummitustarinoita joka talosta. Naurattaa. Ei yhtään tyylistäni; minähän pelkään kaiken maailman kummajaisia, enkä todellakaan tapaa nähdä aaveita joka puolen, ja kyllä saisi olla melkoiset lahjonnat päällä jotta suostuisin katsomaan mitään kummitustalo elokuvaa, saati sitten kauhua, jessus sentään. Kriipii jo nyt. Mutta katsokaa, nämä kuvat ovat oikeastaan, ei sittenkään kummitustalosta, vaan juuri sieltä kauhujen talosta. Ihan totta, tämä on joku vanha tehdas, katsokaa noita kaikkia outoja tarvikkeita, koukkuja sun muita. Apua! Vanhat vaatteet roikkuvat ripuina verhojen tavoin. Ehkä kuvasta puuttuu legiooni pitkä- ja punahiuksisia naisia, jotka pukevat koltut yhteen aikaan mumisten päällensä... tai ehkä niillä ei ole enää käyttöä... Niin, niin, tai ehkä punahiuksiset naiset odottavat että seuraavat punahiuksiset naiset saapuvat tehtaaseen, ja pukevat sitten heille nuo mekot. Hyvänen aika sentään!
Ja tuo harmaa hiljainen terassi... se on liian hiljainen, pysähtynyt.
Ja niityiltä nousee usva. Tottakai sieltä nousee usva. Tämä on ihan kauhuelokuvasettiä.
(Tiedän kyllä että olen hölmö.
Ja varmuuden vuoksi kerron, että heitän ihan läppää vaan.
Ei tarvetta pakkopaidalle ;))
PAKKOPAITA! Niitä tuolla tehtaassa muuten taatusti valmistetaan, mekot ovat vain hämäykseksi.
Taiteilija on J. Morgan Puett.
Katsellessanne kuvia voitte kuunnella sekä vilkuilla seuraavaa Nick Caven ja Kylien duettoa Where The Wild Roses Grow. Henkäys, että tämä on kaunis! Niin voimakasta ja k-a-u-n-i-s-t-a. Suuri musiikin tuntija en edes väitä olevani, mutta minun mielestä tämä on niin sävellyksenä, sanoituksena, tulkintana kuin myös visuaalisena taiteena fantistinen. Niin kovin hennon herkkä ja vastustamattoman vahva yhtä aikaa. Rakastan tätä! Toki ymmärrän miten surullisesta asiasta kappaleessa on pohjimmiltaan kyse, mutta jos annan äänen ja kuvan vain tulvahtaa sisälleni taiteena, irrottoimatta siitä kappaleen sanomaa ajatuksiini, kohoan ylös ja liihottelen viulun sävelen mukana, ja nautin.
Mikä ihme minua vaivaa? Tässä seuraavaksi kun on mielestäni taas tätä kummitustalo-osastoa. En tiedä mikä ihme on, kun mieleeni tulee kummitustarinoita joka talosta. Naurattaa. Ei yhtään tyylistäni; minähän pelkään kaiken maailman kummajaisia, enkä todellakaan tapaa nähdä aaveita joka puolen, ja kyllä saisi olla melkoiset lahjonnat päällä jotta suostuisin katsomaan mitään kummitustalo elokuvaa, saati sitten kauhua, jessus sentään. Kriipii jo nyt. Mutta katsokaa, nämä kuvat ovat oikeastaan, ei sittenkään kummitustalosta, vaan juuri sieltä kauhujen talosta. Ihan totta, tämä on joku vanha tehdas, katsokaa noita kaikkia outoja tarvikkeita, koukkuja sun muita. Apua! Vanhat vaatteet roikkuvat ripuina verhojen tavoin. Ehkä kuvasta puuttuu legiooni pitkä- ja punahiuksisia naisia, jotka pukevat koltut yhteen aikaan mumisten päällensä... tai ehkä niillä ei ole enää käyttöä... Niin, niin, tai ehkä punahiuksiset naiset odottavat että seuraavat punahiuksiset naiset saapuvat tehtaaseen, ja pukevat sitten heille nuo mekot. Hyvänen aika sentään!
Ja tuo harmaa hiljainen terassi... se on liian hiljainen, pysähtynyt.
Ja niityiltä nousee usva. Tottakai sieltä nousee usva. Tämä on ihan kauhuelokuvasettiä.
(Tiedän kyllä että olen hölmö.
Ja varmuuden vuoksi kerron, että heitän ihan läppää vaan.
Ei tarvetta pakkopaidalle ;))
PAKKOPAITA! Niitä tuolla tehtaassa muuten taatusti valmistetaan, mekot ovat vain hämäykseksi.
Taiteilija on J. Morgan Puett.
Katsellessanne kuvia voitte kuunnella sekä vilkuilla seuraavaa Nick Caven ja Kylien duettoa Where The Wild Roses Grow. Henkäys, että tämä on kaunis! Niin voimakasta ja k-a-u-n-i-s-t-a. Suuri musiikin tuntija en edes väitä olevani, mutta minun mielestä tämä on niin sävellyksenä, sanoituksena, tulkintana kuin myös visuaalisena taiteena fantistinen. Niin kovin hennon herkkä ja vastustamattoman vahva yhtä aikaa. Rakastan tätä! Toki ymmärrän miten surullisesta asiasta kappaleessa on pohjimmiltaan kyse, mutta jos annan äänen ja kuvan vain tulvahtaa sisälleni taiteena, irrottoimatta siitä kappaleen sanomaa ajatuksiini, kohoan ylös ja liihottelen viulun sävelen mukana, ja nautin.
7 kommenttia:
Tuo video on juuri sitä mitä kuvailit. Jään joka kerta tuijottamaan sitä hypnotisoituna.
Ja nuo kuvat..ihania! Ihana on ehkä väärä sana kuvaamaan..Hmm.. Mielenkiintoisia? (ei nyt juokse ajatus..)
Tuon kuistikuvan voisin laittaa ihan kehyksiin vaikkapa eteiseen.
MissB: Mielenkiintoisia ja mystisiä juuri, ihania kanssa =)
Hui hirvitys; todellisia kummitusjuttujen maisemia! Vai olenko laillasi vain liiankin hyvin juoksevalla mielikuvituksella varustettu =) On noissa silti jotain tavallaan huomaamattaan ihanaa samalla.
Lora: Mielikuvitus taitaa meillä kuule laukata villinä =D Tai sitten ymmärrämme taidetta, who knows =)
Oi mulle tuli taas niin hyvä olo noista kuvista. En tykkää syksystä, mutta olen alkanut miettimään, että oikeastaan taidankin tykätä siitä, mutta en vaan myönnä :D Talvi vaan pilaa senkin maineen, kun se tulee syksyn jälkeen..
Joka tapauksessa tahtoisin heti noihin ensimmäisiin kuviin istuskelemaan ja mietiskelemään. Kummitusjutut taas ei ole mua varten, hrrrr!
Ei ole kuule kummitusjutut Cherry minuakaan varten, sen takia ihmettelin mistä ihmeestä ne päähäni tulivat. Luulin kerran että olin ostanut jonkun jännärileffarin, ja ruvettiin sitten illansuussa sitä miehen kanssa katsomaan. Pian selviskin että kyseessä oli enemmänkin kauhuleffa. INHOAN KAUHUA! En edes kehtaaa sanoa mikä leffa oli, sillä se oli niiiiin huono, että sille olisi varmaan pitänyt vaan nauraa, mutta minä pelkäsin niin paljon, että tiedätkö mitä? .... Rupesin itkemään. Juu, ihan oikeasti. =D
MAHTAVA postaus! Muutenkin sun blogi on hyvä löytö, todella mielenkintoinen! Pääsee heti lemppareihin:)
Lähetä kommentti