sunnuntai 29. marraskuuta 2009

En tiedä..

Olen pahoillani. Tästä blogista on tullut jonkinlainen kaatopaikka minulle, vaikka tämän piti toimia ihan erilaisena paikkana, pirteänä, iloisena ja värikkäänä. Ei vaan nyt toimi.. ei mikään. Suru on vaan niin suuri. En osaa käsitellä sitä lainkaan. Enkä ole päässyt surutyössäni lainkaan eteenpäin. Pyörin ympyrää paikoillani. Painan monta kertaa päivässä pään alas polviini ja käperryn lattialle halaamaan itseäni. En muista milloin olisi ollut itkuton päivä. En muista milloin viimeeksi olisin suoriutunut päivästä ilman että jossain vaiheessa suljen silmät rypistäen kiinni. Ja suuret, suurimmat mitä olen ikinä nähnyt, sellaiset oikein jättikyyneeleet alkavat valua. Itken koko ajan, joka paikassa. Kaupan jonossa, kyllä, ihan sielläkin perusklisee mestassa myös. Mikään ei vaan toimi. Ei toimi! Ihmismieli on toisinaan niin hölmö, se näet usein heikolla hädän hetkellä harhautuu kuvittelemaan että maailmalla on aikaa keskittyä pyörimään vain yhden ihmisen ympärillä syöttämällä kaikki suru ja kipu samalle ihmiselle samaan aikaan. ...Kaikki menee väärinpäin. Maailmanpyörä pyörii aivan väärään suuntaan. En oikein tiedä mistä tarttuisin kiinni. Pysyn hetken pinnalla, mutta sitten uppoan taas, ja joka kerta vaan syvemmälle ja syvemmälle. Samalla yritän auttaa muita samaa surua surevia. Mihin minä repeän. Miten minä oikein repeän? Joku painaa harteita alaspäin. Koko elämä on silmänräpäytyksiä täynnä. Silmänräpäytyksiä, jotka muokkaantuu meidän päässä haluamallamme tavalla täksi ajaksi, täksi elämäksi, näiksi tapahtumiksi. Mutta en ehdi muokkaamaan niitä toiseen suuntaan. Ei kelloakaan saa käännettyä. Miksi ei saa? Mehän elämme kuitenkin ajattomassa ajassa. Miksi sitä kelloa ei vaan voi kääntää?
Miksi? Miksi? Miksi? Miksi?

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oli kurjaa lukea, että olet noin surullinen. Etkä varmaankaan halua jakaa meidän (varsinkaan meidän anonyymien) kanssa sitä, miksi suret? Itse olen surenut myös kovasti tämän syksyn aikana ikävien asioiden vuoksi, mutta yritän vain elää päivä kerrallaan ja iloita niistä ihan pienimmistäkin asioista. Voimia sinulle :)

Anttis kirjoitti...

Voimia sinne *halaus*

Johanna kirjoitti...

Voisinpa auttaa <3
Tosiaan usein tuntuu, että onni ja suru jaetaan äärimmäisen epätasaisesti eikä ollenkaan oikeudenmukaisesti.
Noin kaikenvaltaavaa surua ei tietenkään toivoisi kenellekään.
Halaus taas, toivottavasti asia on sellanen, josta voi päästä yli kohtuullisessa ajassa. Muista ajatella itseäsi ja ottaa vastaan apua <3

Cherry/Kirsi kirjoitti...

Voi ei! Kuulostaa pahalta :( Paljon voimia Sinulle! Kyllä se elämä aina jotenkin sitten järjestyy ja toivo elää :) Mutta todellakin.. miten joillekin aina sattuu ja toisille ei mitään.

Anonyymi kirjoitti...

Voi miten ikävää...

Mutta arvaas mikä piristää??? Tänään tulee Täykkärit!! Ei muuta kuin töllö päälle klo 21, hieman hyvää syötävää ja tunnin nautinto lämpimän huovan alla aivot narikassa on edessä kun Wisteria Lanen juonenkäänteitä seurailee :)

Voimia ja hymy sinulle!

H

Anonyymi kirjoitti...

Voimia sinulle! Jaksat kuitenkin purkaa suruasi ja oloasi edes tänne blogiin. Lämmin halaus <3

Saija kirjoitti...

Tiedän tunteen...se on niin äärettömän raastavaa. Voi ei kun tuli paha mieli että joudut suremaan. Olen joutunut suremaan myös usemmin kuin ihmisen kuuluisi. Sitä haluaisi että kaikki pysähtyisi. Maailma pysähtyisi suremaan kanssasi. Kaikki tuntuu merkityksettömältä. Tyhjältä. Ei osaa siinä hetkessä ymmärtää miten mikään voi koskaan enää olla hyvin ja miten siitä tunteesta voi koskaan päästä. Itsekin muistan kuinka itkin joka päivä, missä vain, työmatkat, töissä, kaikkialla. Siihen auttaa vain aika, tuo niin rankka klisee. Vaikka ei sekään ole täysin totta. Tai kyllä se auttaa selviytymään, mutta haavat ja muistot jää. Ja itke vain, parempi se, kuin jättää valtava musta möntti kasvamaan sisälle. Toivon sinulle valtavasti voimia ja halauksia surun hetkellä.

Miss M kirjoitti...

Voi, tuli niin paha olo sun puolesta. Itsekin mietin miten näin paljon pahaa/surua voi sattua juuri meidän perheeseen tai esim. nyt sinulle. Mistä kaikki vastoinkäymiset oikein aina tulevat ja miksen voi niihin vaikuttaa.. Miksi minun täytyy huolehtia ja surra näin pljon kun muut elävät onnellisina elämäänsä..

Linnea, sure rauhassa. Kyse on ilmeisesti tärkeän, rakkaan ihmisen poismenosta. Anna itsellesi aikaa, ja tosiaan ota apua vastaan tai hae sitä jostain jos tuntuu ettet yksin jaksa. Voimia!

Linnea kirjoitti...

Lämmin iso kiitos teistä jokaiselle. En oikein osaa sanoa mitään muuta. Haluaisin vastata jokaiselle, mutta toisaalta en nyt haluaisi alkaa paneutua taas asiaan, joten kiitän teitä yhdessä. Oikeesti, olette tosi ihania, ja näillä viesteillä on oikeesti mulle merkitystä. KIITOS!

Linnea kirjoitti...

Ja omanlainen kiitos myös teille, jotka jaoitte täällä murusen omista suruistanne. En osaa toivoa mitään muuta kuin parantavia voimia jokaiselle. Pitäisi ehkä oppia ajattelemaan niin, että silläkin aikaa kun sitä suree, niin joku kyllä pitää meistä huolta, vaikka ei joka hetki siltä todellakaan tunnukaan. Ja välillä voi huilata rauhassa, maailma kyllä pyörii hetken ilmankin minun ja sinun panosta.

Elämä on outoa..

Kaiken shoppailun ja materialismin alta minusta löytyy todellisuudessa hyvin henkinen ihminen, en uskonnollinen, mutta henkinen, joten toivon jokaisella teistä zeniä ja sisäistä rauhaa.

Harmittaa että en osaa pukea sanoiksi sitä miten otettu olin oikeasti näistä viesteistänne. KIITOS ajatuksistanne. Ja esimerkiksi Johanna, mietit, että voisitpa auttaa. Kyllähän sä autoit. Kirjoittamalla tuon viestin autoit. Ihan totta. Ei avun tarvitse aina olla massiivisen suuri teko. Tuo, kuten jokainen muukin viesti lämmitti sydäntä, koska tiedän että esim juuri sinä, kuten varmasti jokainen muukin, todella tarkoitti kaikkea sitä mitä kirjoitti. Siksi niillä onkin minulle väliä.

Halaus!

Related Posts with Thumbnails