Haluan "esitellä" teille ehkä hieman erilaista harrastusta. Tosin otsikko ja edellinen lauseeni on hieman harhaan johtava, sillä en ole ehtinyt napata tästä vielä aktiivista harrastusta itselleni. Jokatapauksessa pääsin/jouduin kerran ampuradalle ampumaan ja kokemus kolahti makuuni, ja tykästyin ampumiseen heti. Tässä viestissä näette siis kuvia kerrasta, jolloin innostus uuteen harrastukseen ensikerran iski.
Ampumarata oli tietenkin varattu minulle etukäteen, ja erityisen mukavaa oli se, että se oli varattu vain ja ainoastaan minulle. Täytyhän mun oppia jotain, ja pystyä keskittymään! Paikalla oli siis vaan mies, joka opetti minua ymmärtämään asetta ja ampumaan, pari muuta tyyppiä taustalla hengaamassa huomaamattomina, ja mun oma mies. En tiedä aiheesta paljoa, en osaa kirjoittaa siitä sen kummemmin, en ole edes ampumallani aseen nimestä varma, mutta luulen että se oli Hammerli sp 20. Eli ymmärtänette että mikään informatiivinen postaus tämä ei todellakaan ole.
Tarkoituksena on vain oman kokemuksen jakaminen.
Innostuin tästä kovasti, ja kuten ohjaajanikin kertoi, tämä tosiaan on kovaa treeniä kropalle. Kyljen lihaksissa kyllä tuntui seuraavana päivänä, että jotain uutta liikettä on tehty. Uudenlainen fyysinen harrastus sai välittömästi mielenkiintoni. Ammuin erilaisia sarjoja ohjeistuksen mukaan. Tähdätessä sen pienen hetken liian kauan, alkoi käsi tutista, ja oli aika laskea ase alas, ja ottaa lyhyt tauko, sillä silloin ei enää hyvää osumaa tule, eikä silloin ole enää mitään järkeä ampua. Liian kauan tähtääminen olikin alkuun yksi mokistani. Kesti jonkin aikaa ennenkuin hiffasin oikean rytmin; miten tarttua aseeseen, miten nostaa se ylös, ja missä "raossa" kohteen pitäisi näkökentässäni olla, ja milloin laukaus. Lopuksi harjoittelin lähinnä sarjoja, joissa ammuin lippaan kerralla tyhjäksi laskematta kättäni välillä, tauko, aseen lataus, ja uusi sarja. Edelleen tarkoituksena siis tehdä kaikki oikein, ja tehdä hyviä osumia tauluun. Pidin siitä miten nopeammassa tahdissa toimiminen vaati aloittelijalta paljon keskittymiskykyä.
Olin tässä lopulta ihan kohtuullisen hyvä, kunhan vaan kuuntelin ja keskityin. Siihen tosiaan tarvitsin ohjaajan neuvoja, joita hän mulle ihan oikesti myös piirsi, mikä helpotti hahmottamaan miten tähdätä. Sen miten asetta kädessä pidetään, hän myös opetti ihan kädestä pitäen. Näin niitä mustia ysejä ja kymppejäkin rupes tuleen, ja taulu oli loppujenlopuksi ihan kiitettävän näköinen, vaikka se alkuun näyttikin tältä...öhöm:
Ihan ensimmäiset laukauksethan lähti aika lailla pöpelikköön, sillä en osannut arvata, enkä tainnut oikein uskoa, miten voimakas ase on. Ohjaaja arvioikin noin äkkiseltään, että jos minun pitäisi käsitellä isompaa asetta, siis paljon isompaa ja täysin erilaista, jonkinlaista kivääriä, joita hän aluksi meille esitteli, niin ase saattaisi helposti takaisin lyödessään murtaa solisluuni.
Ampumarata oli tietenkin varattu minulle etukäteen, ja erityisen mukavaa oli se, että se oli varattu vain ja ainoastaan minulle. Täytyhän mun oppia jotain, ja pystyä keskittymään! Paikalla oli siis vaan mies, joka opetti minua ymmärtämään asetta ja ampumaan, pari muuta tyyppiä taustalla hengaamassa huomaamattomina, ja mun oma mies. En tiedä aiheesta paljoa, en osaa kirjoittaa siitä sen kummemmin, en ole edes ampumallani aseen nimestä varma, mutta luulen että se oli Hammerli sp 20. Eli ymmärtänette että mikään informatiivinen postaus tämä ei todellakaan ole.
Tarkoituksena on vain oman kokemuksen jakaminen.
Innostuin tästä kovasti, ja kuten ohjaajanikin kertoi, tämä tosiaan on kovaa treeniä kropalle. Kyljen lihaksissa kyllä tuntui seuraavana päivänä, että jotain uutta liikettä on tehty. Uudenlainen fyysinen harrastus sai välittömästi mielenkiintoni. Ammuin erilaisia sarjoja ohjeistuksen mukaan. Tähdätessä sen pienen hetken liian kauan, alkoi käsi tutista, ja oli aika laskea ase alas, ja ottaa lyhyt tauko, sillä silloin ei enää hyvää osumaa tule, eikä silloin ole enää mitään järkeä ampua. Liian kauan tähtääminen olikin alkuun yksi mokistani. Kesti jonkin aikaa ennenkuin hiffasin oikean rytmin; miten tarttua aseeseen, miten nostaa se ylös, ja missä "raossa" kohteen pitäisi näkökentässäni olla, ja milloin laukaus. Lopuksi harjoittelin lähinnä sarjoja, joissa ammuin lippaan kerralla tyhjäksi laskematta kättäni välillä, tauko, aseen lataus, ja uusi sarja. Edelleen tarkoituksena siis tehdä kaikki oikein, ja tehdä hyviä osumia tauluun. Pidin siitä miten nopeammassa tahdissa toimiminen vaati aloittelijalta paljon keskittymiskykyä.
Olin tässä lopulta ihan kohtuullisen hyvä, kunhan vaan kuuntelin ja keskityin. Siihen tosiaan tarvitsin ohjaajan neuvoja, joita hän mulle ihan oikesti myös piirsi, mikä helpotti hahmottamaan miten tähdätä. Sen miten asetta kädessä pidetään, hän myös opetti ihan kädestä pitäen. Näin niitä mustia ysejä ja kymppejäkin rupes tuleen, ja taulu oli loppujenlopuksi ihan kiitettävän näköinen, vaikka se alkuun näyttikin tältä...öhöm:
Ihan ensimmäiset laukauksethan lähti aika lailla pöpelikköön, sillä en osannut arvata, enkä tainnut oikein uskoa, miten voimakas ase on. Ohjaaja arvioikin noin äkkiseltään, että jos minun pitäisi käsitellä isompaa asetta, siis paljon isompaa ja täysin erilaista, jonkinlaista kivääriä, joita hän aluksi meille esitteli, niin ase saattaisi helposti takaisin lyödessään murtaa solisluuni.
Jokatapauksessa seuraavasta kuvasta näkeekin hyvin miten en alkuun osannut ohjeista, ja saman asian kertaamisesta huolimatta pitää kättäni vakaana, kun ase laukauksen jälkeen lyö takaisin (tälle on oma termi, jonka olen unohtanut, ymmärrätte varmasti silti mitä tarkoitan) joten tämä laukaus on mäihällä osunut edes koko tauluun:
Harmi, että jouduin rajaamaan ylläolevaa kuvaa noin paljon, sillä nyt näyttää hieman siltä niinkuin olisin tähdännyt alunperinkin ylöspäin =D Alkuperäisessä kuvassa näkyy paremmin tuo käden linja, josta huomaa sen mitä yllä yritin selittää siitä, miten ase aluksi "lähti käsistä" laukauksen voiman vuoksi, ja käsi kyynervarresta eteenpäin ponnahti ylöspäin.
Harjoittelun jälkeen meno oli jo huomattavasti vakaampaa, ja toimeen rupes tuleen rutiinia. Ohjaaja seurasi liikkeitäni ja tekniikkaani, ja samalla katsoi pöydällä seisovalla kiikarilla, mihin osun, ja kommentoi aina samalla mihin suuntaan mun pitää enemmän tähdätä. Vaikka ote olikin silti vakaampi, olen tässä edelleen hieman väärässä asennossa:
Näyttääpä käteni hyvin oudolta tuossa jälkimmäisessä kuvassa yllä,
aivan kuin olisi nahkahansikas päällä. Huih.
Kaikkein vaikeimmeimmaksi itselleni osottautui yllättäin aseen lataaminen, ja tässä sitä sitten istutaan oikein pöydän ääressä harjoittelemassa hommaa. Ei siinä mitään muuta vaikeaa ole kuin tuo mitä tapahtuu viimeisessä kuvassa, eli nimenomaan itse lataaminen, ja harjoittelin sitä kerta toisen perään, kunnes homma rupes skulaan. Ohjaajalle kaikki kiitokset kärsivällisyydestä.
Nooh, mieheni sai luvan käydä ampumassa muutaman kerran sen jälkeen kun minä olin lopettanut.
Mutta hei, sanotaan nyt vaikka näin,
Harjoittelun jälkeen meno oli jo huomattavasti vakaampaa, ja toimeen rupes tuleen rutiinia. Ohjaaja seurasi liikkeitäni ja tekniikkaani, ja samalla katsoi pöydällä seisovalla kiikarilla, mihin osun, ja kommentoi aina samalla mihin suuntaan mun pitää enemmän tähdätä. Vaikka ote olikin silti vakaampi, olen tässä edelleen hieman väärässä asennossa:
Näyttääpä käteni hyvin oudolta tuossa jälkimmäisessä kuvassa yllä,
aivan kuin olisi nahkahansikas päällä. Huih.
Kaikkein vaikeimmeimmaksi itselleni osottautui yllättäin aseen lataaminen, ja tässä sitä sitten istutaan oikein pöydän ääressä harjoittelemassa hommaa. Ei siinä mitään muuta vaikeaa ole kuin tuo mitä tapahtuu viimeisessä kuvassa, eli nimenomaan itse lataaminen, ja harjoittelin sitä kerta toisen perään, kunnes homma rupes skulaan. Ohjaajalle kaikki kiitokset kärsivällisyydestä.
Nooh, mieheni sai luvan käydä ampumassa muutaman kerran sen jälkeen kun minä olin lopettanut.
Mutta hei, sanotaan nyt vaikka näin,
että minuun verrattuna kundi noin suurinpiirtein ties pikkusen paremmin mitä tekee.
Lopuksi sananen aiheesta.
Mulle tämä oli ampumisen opettelemista, ja pidin lajista niin, että kun aikaa riittää siitä varmasti tuleekin harratus minulle. Ystäväni, joka on titteliltään armeijassa joku korkeampikin herra (tiedän, olen aivan surkea näissä, en muista mikä hänen tittelinsä ja työn kuvansa on) sanoi minulle, että aseeseen tulee tarttua vain äärimmäisessä hätätilanteessa, eikä sitä tule milloinkaan käyttää muihin tarkoituksiin, ja samalla hieman ehkä nuhteli minua. Hän siis toi vaan oman mielipiteensä harrastusammuntaa kohtaan esiin.
Itse en taas pidä metsästyksestä. Minun on jopa vaikea hyväksyä sitä, vaikka ymmärränkin että se pitää esim. hirvikannan ruodussa. Metsästäminen on vaan kaikkea sitä, joka sotii omia ajatuksiani vastaan, ja se tuntuu yksinkertaisesti pahalta. En voisi kuuna päivänä ampua minkäänlaista eläintä tai lintua. Ei hiirtä tai hirveä, ei mitään. Never! Kuvitellaan että olisi tilanne, jossa mieheni harrastaisi metsästystä, lähtisi metsälle ystävänsä kanssa, ja palaisi sieltä sitten vaikka pupujen kanssa. Mitä sitten tapahtuisi? Minä ottaisin haulikon miehiltä, ampuisin heitä persauksiin, ja soittaisin pupuille ambulanssin.
Edit!
Palaan kirjoitukseni pariin kommenttiboxiini tulleen kirjoituksen havahduttamana. Kyse on tietenkin siitä, miten helposti ampuminen harrastuksena yhdistyy niin mielesssä kuin mielessä mm. järkyttäviin koulusurmiin ym. kamaliin väkivaltatekoihin. Aiheen esiin ottaminen ja siitä kirjoittaminen oli aluinperinkin mielessäni tätä viestiäni tehdessä, mutta kun olin viestini lopussa, oli mies lähdössä samalla saunailtaan ja alkoi sanomaan heippaa, ja laitoin siinä hötäkässä sitten postini menemään tuollaisenaan. Ilman että otin esiin sen järkyttävimmän kääntöpuolen mikä harrastukseen liittyy. Rehellisesti kuitenkin jollakin tapaa myös halusin tehdä kirjoitukseni ilman, että otan tämän kääntöpuolen esiin, sillä halusin jotenkin vain puhua tästä asiasta pelkkänä harrastuksena. Liikuntamuotona, ilman että siitä puhuttaessa täytyy joka kerta ottaa esiin kaikki kamalat asiat, joita tapahtuu kun ihmisen päässä menee jokin todella pahasti vikaan. Totuus taitaa kuitenkin olla, että aina jos asiasta puhuu, on fiksua ottaa esiin harrastusta leimaavat kauheudetkin. Kopioin nyt aika suoraan tuolta kommenttiboxista sinne kirjoittamani viestin, jossa kerron lisää mielipiteistäni. Se tulee tässä:
Minun olisi kyllä pitänyt kirjoittaa tuohon viestini loppuun, jossa kirjoitin muutenkin muutaman ajatukseni aiheesta yleisesti, ehdottomasti tärkeimmästä asiasta, eli tuosta täysin sairaasta ja peruuttamattoman tuhoisasta käyttäytymistä aseen kanssa. Mietin kyllä kouluammuntoja, ja minun piti kirjoittaa sitä, mutta laiton sitten viestini menemään tälläisenään kun tuli kiire lopettaa kirjoitus. Olisi kyllä hyvä että editoisin tekstiäni, ja otan siinä esiin juuri tämän hirvittävän puolen, mitä asiasta löytyy, ja mikä antaa ikävä kyllä pahaa leimaa koko harrastukselle.
Ennen koulusurmista sai lukea vaan ulkomaan uutisista, nyt ne tapahtuvat jo Suomessakin. Se, ja se miten kieroutuneet näiden murhaajien mielet on, on aivan käsittämätöntä. Todellakin, sitä ei voi vain ymmärtää mitä tapahtuu ihmisen mielessä silloin kun hän tekee tuollaisen teon. Kun kävin itse ampumassa, niin jo silloin omaan mieleen tuli välittömästi Suomen surulliset koulusurmat, ja mietin sen jälkeen, etten varmaan edes uskaltaisi mennä ampumaan radalle silloin, kun se ei ole suljettu vain minua varten, sillä pelkäisin että joukossa saattaisi olla joku skitsofreenikko, tai muuten vain kammottavasti pimahtanut ihminen, jonka mieli on täysin eri taajuudella normaalien ihmisten kanssa. Kun olin ohjaaltani oppinut miten radalla käyttäydytään jne, niin puhuimmekin jälkikäteen miehen kanssa siitä, miten sen erään Suomessa tapahtuneen koulusurmaajan julkisuuteen tulleista videoista näki, miten hän käyttäytyi kaikkien sääntöjen vastaisesti. Ampui esimerkiksi radalla sivusuuntaan jne.
Epäröinkin, itseasiassa aika paljonkin, ja nyt vielä enemmän, tämän postin tekemistä, sillä toki tiedän että ampuminen harrastuksena rajaa mielipiteet - ja voimakkaasti. Ase kun kuitenkin on väline, joka on alunperin tehty vain vahingoittamista varten - vasta myöhemmin ampumisesta tuli myös harrastus. Ja jotenkin tuli sellainen tunne, että vaikka itse pidänkin harrastuksesta jo sen haastellisuuden ja uuden kehon hallinnan muodon vuoksi, niin aiheesta ei ikinä pitäisi julkisesti kirjoittaa positiivisesti. Tavallaan koen sen silti harmillisenakin, ettei aiheesta harrastuksena voi puhua ilman että mieleen tulee jotain ikävää, mutta totuus on se, että vaikka itse pidänkin ko. harrastuksesta, niin nykyään minunkin mieleeni tulevat välittömästi nämä ikävät ajatukset ja tapahtumat asiasta puhuttaessa.
Tulee tunne (ei saamani kommentin takia vaan ihan muutenkin), että joillekin joutuu perustelemaan miksi pitää ko. harrastuksesta, ja joutuu jotenkin puolustamaan itseään, ja selittämään, ettei siihen todellakaan liity mitään muuta kuin urheilu. Itse harrastan aktiivisesti joogaa, ja olen muutenkin kokeilemalla etsinyt monenlaisia itämaisia "hoitoja" sekä harrastuksia, jotka omia tarpeita parhaiten palvelevat, ja kuulostaa varmasti todella ristiriitaiselta, mutta ampumisessa tunnistan jotain samanlaista kehon hallintaa kuin joogassa. Ampuminen ei missään nimessä ole vain räiskimistä, vaan usealla ampumista vuosikausia harrastaneella on hassusti kehittynyt toiselle puolen vartaloa lihakset paljon voimakkaammin kuin toiselle. Siinä kun haetaan oikeaa asentoa ja sitä hiotaan.
Nyt harmittaa tosi paljon, että en heti kirjoittanut näitä ajatuksia tähän itse postiin. Siksi olenkin kiitollinen, että sain kommentin, ja sai minut palaamaan tänne editoimaan viestiäni lisäämällä tänne selkeämmin mielipiteeni, huoleni ja ajatukseni tästä asiaan ihmisen mielessä helposti liittyvästä karmeasta kääntöpuolesta.
Minun mielestä on käsittämätöntä miten helposti aseenkantoluvan saa, mutta vielä enemmän ihmeellisempänä ja kamalana pidän sitä, miksi sitä, sekä asetta ei oteta pois, jos jotain epäilystä herää, kuten erään näistä Suomessa tapahtuneen traagisen koulusurman kohdalla kävi. Poika kävi etukäteen kuulusteluissa, mutta mitään ei tapahtunut. Ja mikä oli lopputulos? Järkyttävä ja peruuttamaton!
Lisäksi olen myös sitä mieltä, että juuri kenenkään (muutamaa ammattia kaiketi lukuunottamatta) ei pitäisi säilyttää asetta kotona.
Vaikka harrastuksena onkin ampuminen, niin minusta ase ei vain sovi kotiin.
Nyt on vähän paha mieli...
Olen vilpittömästä pahoillani, jos loukkasin jotakin kirjoituksellani!
Lopuksi sananen aiheesta.
Mulle tämä oli ampumisen opettelemista, ja pidin lajista niin, että kun aikaa riittää siitä varmasti tuleekin harratus minulle. Ystäväni, joka on titteliltään armeijassa joku korkeampikin herra (tiedän, olen aivan surkea näissä, en muista mikä hänen tittelinsä ja työn kuvansa on) sanoi minulle, että aseeseen tulee tarttua vain äärimmäisessä hätätilanteessa, eikä sitä tule milloinkaan käyttää muihin tarkoituksiin, ja samalla hieman ehkä nuhteli minua. Hän siis toi vaan oman mielipiteensä harrastusammuntaa kohtaan esiin.
Itse en taas pidä metsästyksestä. Minun on jopa vaikea hyväksyä sitä, vaikka ymmärränkin että se pitää esim. hirvikannan ruodussa. Metsästäminen on vaan kaikkea sitä, joka sotii omia ajatuksiani vastaan, ja se tuntuu yksinkertaisesti pahalta. En voisi kuuna päivänä ampua minkäänlaista eläintä tai lintua. Ei hiirtä tai hirveä, ei mitään. Never! Kuvitellaan että olisi tilanne, jossa mieheni harrastaisi metsästystä, lähtisi metsälle ystävänsä kanssa, ja palaisi sieltä sitten vaikka pupujen kanssa. Mitä sitten tapahtuisi? Minä ottaisin haulikon miehiltä, ampuisin heitä persauksiin, ja soittaisin pupuille ambulanssin.
Edit!
Palaan kirjoitukseni pariin kommenttiboxiini tulleen kirjoituksen havahduttamana. Kyse on tietenkin siitä, miten helposti ampuminen harrastuksena yhdistyy niin mielesssä kuin mielessä mm. järkyttäviin koulusurmiin ym. kamaliin väkivaltatekoihin. Aiheen esiin ottaminen ja siitä kirjoittaminen oli aluinperinkin mielessäni tätä viestiäni tehdessä, mutta kun olin viestini lopussa, oli mies lähdössä samalla saunailtaan ja alkoi sanomaan heippaa, ja laitoin siinä hötäkässä sitten postini menemään tuollaisenaan. Ilman että otin esiin sen järkyttävimmän kääntöpuolen mikä harrastukseen liittyy. Rehellisesti kuitenkin jollakin tapaa myös halusin tehdä kirjoitukseni ilman, että otan tämän kääntöpuolen esiin, sillä halusin jotenkin vain puhua tästä asiasta pelkkänä harrastuksena. Liikuntamuotona, ilman että siitä puhuttaessa täytyy joka kerta ottaa esiin kaikki kamalat asiat, joita tapahtuu kun ihmisen päässä menee jokin todella pahasti vikaan. Totuus taitaa kuitenkin olla, että aina jos asiasta puhuu, on fiksua ottaa esiin harrastusta leimaavat kauheudetkin. Kopioin nyt aika suoraan tuolta kommenttiboxista sinne kirjoittamani viestin, jossa kerron lisää mielipiteistäni. Se tulee tässä:
Minun olisi kyllä pitänyt kirjoittaa tuohon viestini loppuun, jossa kirjoitin muutenkin muutaman ajatukseni aiheesta yleisesti, ehdottomasti tärkeimmästä asiasta, eli tuosta täysin sairaasta ja peruuttamattoman tuhoisasta käyttäytymistä aseen kanssa. Mietin kyllä kouluammuntoja, ja minun piti kirjoittaa sitä, mutta laiton sitten viestini menemään tälläisenään kun tuli kiire lopettaa kirjoitus. Olisi kyllä hyvä että editoisin tekstiäni, ja otan siinä esiin juuri tämän hirvittävän puolen, mitä asiasta löytyy, ja mikä antaa ikävä kyllä pahaa leimaa koko harrastukselle.
Ennen koulusurmista sai lukea vaan ulkomaan uutisista, nyt ne tapahtuvat jo Suomessakin. Se, ja se miten kieroutuneet näiden murhaajien mielet on, on aivan käsittämätöntä. Todellakin, sitä ei voi vain ymmärtää mitä tapahtuu ihmisen mielessä silloin kun hän tekee tuollaisen teon. Kun kävin itse ampumassa, niin jo silloin omaan mieleen tuli välittömästi Suomen surulliset koulusurmat, ja mietin sen jälkeen, etten varmaan edes uskaltaisi mennä ampumaan radalle silloin, kun se ei ole suljettu vain minua varten, sillä pelkäisin että joukossa saattaisi olla joku skitsofreenikko, tai muuten vain kammottavasti pimahtanut ihminen, jonka mieli on täysin eri taajuudella normaalien ihmisten kanssa. Kun olin ohjaaltani oppinut miten radalla käyttäydytään jne, niin puhuimmekin jälkikäteen miehen kanssa siitä, miten sen erään Suomessa tapahtuneen koulusurmaajan julkisuuteen tulleista videoista näki, miten hän käyttäytyi kaikkien sääntöjen vastaisesti. Ampui esimerkiksi radalla sivusuuntaan jne.
Epäröinkin, itseasiassa aika paljonkin, ja nyt vielä enemmän, tämän postin tekemistä, sillä toki tiedän että ampuminen harrastuksena rajaa mielipiteet - ja voimakkaasti. Ase kun kuitenkin on väline, joka on alunperin tehty vain vahingoittamista varten - vasta myöhemmin ampumisesta tuli myös harrastus. Ja jotenkin tuli sellainen tunne, että vaikka itse pidänkin harrastuksesta jo sen haastellisuuden ja uuden kehon hallinnan muodon vuoksi, niin aiheesta ei ikinä pitäisi julkisesti kirjoittaa positiivisesti. Tavallaan koen sen silti harmillisenakin, ettei aiheesta harrastuksena voi puhua ilman että mieleen tulee jotain ikävää, mutta totuus on se, että vaikka itse pidänkin ko. harrastuksesta, niin nykyään minunkin mieleeni tulevat välittömästi nämä ikävät ajatukset ja tapahtumat asiasta puhuttaessa.
Tulee tunne (ei saamani kommentin takia vaan ihan muutenkin), että joillekin joutuu perustelemaan miksi pitää ko. harrastuksesta, ja joutuu jotenkin puolustamaan itseään, ja selittämään, ettei siihen todellakaan liity mitään muuta kuin urheilu. Itse harrastan aktiivisesti joogaa, ja olen muutenkin kokeilemalla etsinyt monenlaisia itämaisia "hoitoja" sekä harrastuksia, jotka omia tarpeita parhaiten palvelevat, ja kuulostaa varmasti todella ristiriitaiselta, mutta ampumisessa tunnistan jotain samanlaista kehon hallintaa kuin joogassa. Ampuminen ei missään nimessä ole vain räiskimistä, vaan usealla ampumista vuosikausia harrastaneella on hassusti kehittynyt toiselle puolen vartaloa lihakset paljon voimakkaammin kuin toiselle. Siinä kun haetaan oikeaa asentoa ja sitä hiotaan.
Nyt harmittaa tosi paljon, että en heti kirjoittanut näitä ajatuksia tähän itse postiin. Siksi olenkin kiitollinen, että sain kommentin, ja sai minut palaamaan tänne editoimaan viestiäni lisäämällä tänne selkeämmin mielipiteeni, huoleni ja ajatukseni tästä asiaan ihmisen mielessä helposti liittyvästä karmeasta kääntöpuolesta.
Minun mielestä on käsittämätöntä miten helposti aseenkantoluvan saa, mutta vielä enemmän ihmeellisempänä ja kamalana pidän sitä, miksi sitä, sekä asetta ei oteta pois, jos jotain epäilystä herää, kuten erään näistä Suomessa tapahtuneen traagisen koulusurman kohdalla kävi. Poika kävi etukäteen kuulusteluissa, mutta mitään ei tapahtunut. Ja mikä oli lopputulos? Järkyttävä ja peruuttamaton!
Lisäksi olen myös sitä mieltä, että juuri kenenkään (muutamaa ammattia kaiketi lukuunottamatta) ei pitäisi säilyttää asetta kotona.
Vaikka harrastuksena onkin ampuminen, niin minusta ase ei vain sovi kotiin.
Nyt on vähän paha mieli...
Olen vilpittömästä pahoillani, jos loukkasin jotakin kirjoituksellani!
Tarkoitus ei ollut mikään muu kuin kertoa yhdestä harrastuksesta muiden muassa.
7 kommenttia:
No huh.. on sussa monia puolia! Kutomista ja ampumista, heh =) Itse olen kyllä täysin aseita vastaan ja ampuminen on ehkä hirvein harrastus mitä tiedän. Tulee niin voimakkaasti ne kouluampumiset mieleen ja pelottaa että kuka tahansa hullu voi saada aseen hankittua ja tappaa ihan viattomia!
Maria, minun olisi kyllä pitänyt kirjoittaa tuohon viestini loppuun, jossa kirjoitin muutenkin muutaman ajatukseni aiheesta, ehdottomasti tärkeimmästä asiasta, eli tuosta täysin sairaasta ja peruuttamattoman tuhoisasta käyttäytymistä aseen kanssa. Mietin kyllä kouluammuntoja, ja minun piti kirjoittaa sitä, mutta mies alkoi tuossa samalla sanomaan heippaa kun oli lähdössä saunailtaan, ja laitoin sitten postin tuollaisena menemään. Olisi kyllä hyvä että editoisin tekstiäni, ja otan siinä esiin juuri tämä hirvittävän puolen, mitä asiasta löytyy, ja mikä antaa pahaa leimaa koko harrastukselle.
Ennen koulusurmista sai lukea vaan ulkomaan uutisista, nyt ne tapahtuvat jo Suomessakin. Se, ja se miten kieroutuneet näiden murhaajien mielet on, on aivan käsittämätöntä. Todellakin, sitä ei voi vain ymmärtää mitä tapahtuu ihmisen mielessä silloin kun hän tekee tuollaisen teon. Kun kävin itse ampumassa, niin jo silloin omaan mieleen tuli välittömästi Suomen koulusurmat, ja mietin sen jälkeen, etten varmaan edes uskaltaisi mennä ampumaan radalle silloin kuin se ei ole suljettu vain minua varten, sillä pelkäisin että joukossa saattaisi olla joku skitsofreenikko, tai muuten vain kammottavasti pimahtanut ihminen, jonka mieli on täysin eri taajuudella normaalien ihmisten kanssa.
Epäröinkin tämän postin tekemistä, sillä toki tiedän että ampuminen harrastuksena rajaa mielipiteet - voimakkaasti. Ase kun kuitenkin on väline, joka on alunperin tehty vain vahingoittamista varten - vasta myöhemmin ampumisesta tuli myös harrastus. Ja jotenkin tuli sellainen tunne, että vaikka itse pidinkin harrastuksesta jo sen haastellisuuden ja uuden kehon hallinnan muodon vuoksi, niin aiheesta ei ikinä pitäisi julkisesti kirjoittaa positiivisesti. Tavallaan koen sen silti harmillisenakin, ettei aiheesta harrastuksena voi puhua ilman että mieleen tulee jotain ikävää, mutta totuus on se, että vaika itse pidänkin ko. harrastuksesta, niin nykyään minunkin mieleeni tulevat nämä ikävät ajatukset ja tapahtumat asiasta puhuttaessa.
Nyt harmittaa tosi paljon, että en kirjoittanut näitä ajatuksia, sekä nimenomaan tuota miten harrastus väkisinkin yhdistyy mielessä kuin mielessä koulusurmiin, tuohon itse postiin.
Hyvä että jätit mulle tämän kommentin! Kiitos! Mun täytyy varmasti editoida viestiä, ja lisätä sinne selkeämmin mielipiteeni, huoleni ja ajatukseni tästä asiaan liittyvästä karmeasta kääntöpuolesta.
Olen itse täysin samaa mieltä siitä, että on käsittämätöntä miten helposti aseenkantoluvan saa, mutta vielä enemmän siitä, miksi sitä sekä asetta ei oteta pois, jos jotain epäilystä herää, kuten erään näistä Suomessa tapahtuneen traagisen koulusurman kohdalla kävi. Poika kävi etukäteen kuulusteluissa, mutta mitään ei tapahtunut. Ja mikä oli lopputulos? Järkyttävää.
Muuten, olen myös sitä mieltä, että juuri kenenkään (muutamaa ammattia kaiketi lukuunottamatta) ei pitäisi säilyttää asetta kotona. Vaikka harrastuksena onkin ampuminen, niin minusta ase ei vain sovi kotiin.
En nähnyt tekstissäsi mitään pahaa. Ampuminen voi olla harrastus siinä missä mikä tahansa muu laji. Se, että joku käyttää asetta pahoihin asioihin, on meistä riippumaton asia, eikä sellaista tietenkään toivoisi missään/kenellekkään tapahtuvan. Se, että pitää maalitaulun ampumisesta, ei tee kenestäkään väkivaltaista saati vaarallista.
Itsekin tykkään maalitaulun ampumisesta. =) Kokeilin viimeeksi ylä-asteella ja monesti on tullut mieleen, että haluaisin kokeilla, että onko taito vielä tallella.
RagDoll, kiitos tosi paljon vististä! Helppotti! =) Osasit muotoilla asian tosi hyvin, paremmin kuin minä. Juuri tuo oli pelkoni, että minut leimattaisiin väkivallasta pitäväksi ihmiseksi ampumis-harrastuksen takia. Ja minä kun en kestä katsoa edes väkivaltaisia elokuvia, koska saan niistäkin jo pahan mielen.
Kiitos että jätit kommentin, löysi nimittäin nimerkkisi takaa myös tosi kiva blogin. Tunnistin kyllä banneristasi heti että olen joskus ennenkin siellä piipahtanut, mutta nyt jäin kunnolla koukkuun. En enää päästä blogiasi hukkumaan minulta =) Nähdään siis!
Ei mulla ainakaan tullut paha mieli enkä pidä sua nyt väkivaltaa rakastavana hulluna, olin vain yllättynyt. Siinä olen samaa mieltä sun kanssa että ase ei kuulu kenekään kotiin! Tiedä mitä joku humalapäissään tai muuten raivostuneena keksii.. Oikeastaan pelottaa kuinka monella onkaan ase kotona!
Hei Linnea!
Tämä on sinun henk.koht. blogisi, ja todellakin sinulla on oikeus kirjoittaa elämääsi kuuluvista asioista ILMAN, että joudut ruotimaan vakavia yhteiskunnallisia aiheita! Jos se ei jollekin sovi, niin tätä blogiahan ei ole pakko lukea :) Toivottavasti et jatkossa ajattele joka postauksen kohdalla, että sinun pitäisi miellyttää jokaista teksteilläsi! Vähän niin kuin silloin, kun kerroit naisihanteesi olevan hoikka, joku pahastui siitäkin...
P.s. Ihana blogi! :)
Maria, toi mun kirjoittama lisäys blogiin ja mun ajatukset yleensä aiheesta ei ole mitenkään just sulle suunnattu. Mä vaan havahduin sun viestin luettuani miettimään miten moni saattaakaan ymmärtää väärin.
Ja sen verran mä olen oppinut "tuntemaan" sua täällä, että mä en kyllä hetkeäkään ajatellutkaan että just sä olisit pahastuttanut mielesi tai ajatellut mua väkivaltaisena ihmisenä. Näin, koska me tiiraataan aika tiuhaan toistemme blogeihin sisään, ja mä koen että mä jotenkuten tunnistan millanen olet. En tietenkään voi tuntea sinua, en tietenkään, mutta sanotaan näin, että sen kuvan perusteella minkä olen susta täällä saanut, niin en olis osannu lähtee ajatteleen että sä olisit pahoittanut mieltäs tai mitään muuta. Havahduin vaan siihen, että etenkin täällä nettimaailmassa moni saattaa niin tehdä + esim. provosoitua, ihan vaikka vaan huvikseenkin.
Monia puolia löytyy kyllä, ja yllätyksiä on varmaan vielä tulossa. Tällä hetkellä mulla on kuitenkin sinistä lankaa puikoilla... tulossa on sellaiset säärystimet mitkä laitetaan käsiin, mikä niiden nimi nyt oikein on? Käsivarrettimet? Hah.
Ella, moi! Kiitos aivan mahtavasta viestistä! Osaisinpa itsekin ilmaista itseäni noin selkeästi. Just toi oli se, mikä mua harmitti: se että musta tuntui että mä en voi kirjoittaa tosta harrastuksesta, ilman että joudun samalla ottamaan kantaa nimenomaan ongelmaan, joka sattuu jotenkin liippaamaan aihetta läheltä.
Mä kirjoitan sulle jotain mun yleisiä fiiliksiä aiheesta..
En muista että joku olisi pahastunut silloin kun sanoin että oma naisihanteeni on hoikka. Pitää käydä tsekkaan se teksti, mutta muistan kyllä ainakin osan kommenttiboxin sisällöstä. Muistaakseni tosiaan kukaan ei pahastunut, he olivat vain eri mieltä. Mutta kyse onkin nimenomaan just siitä, että kun mä pidän tämmöstä kevyttä blogia, niin minä itse aina pelkään että "Noniin, joku repii ihan saletisti verkkarinsa jos mä nyt sanon näin". Vaikka ei niin ole edes kertaakaan tapahtunut! Sehän siinä kaikkein hölmöintä onkin.
Mä jotenkin varmaan pelkään sellasta tietynlaista ilmiötä, mikä netissä usein laukee, jos tulee sanottua jotain soraäänistä, tai toisinaan muuten vaan ylipäätään sanottua jotain. Jos mä vaikka sanon diggaavani isorintaisista naisista, niin joukko pienirintaisia naisia loukkaantuu ja ottaa sen itseensä. Netissä yleensä siis. Se itseensä ottaminen, tai kinaaminen... argh. I don't gert it! Mä en vaan tajua miks nainen kokee toisen naisen niin usein sudeksi.
Ja mä olen muutaman viestini kohdalla epäröinyt ja miettiniyt ennen postaamista. Kun mä en vaan yksinkertaisesti halua pahoittaa kenenkään mieltä. Toisekseen mä en jaksa väärinkäsityksiä. Mutta jos mä en jaksa niitä, niin sit pitäis kyllä pitää netti visusti kiinni, sillä missään ei kaiketi enemmän asioita väärin ymmäretä niin tahallaan kuin vahingossakin kuin netissä. Äh, oon varmaan tsekannut liian usein sisään erään naisvaltasen saitin kauneutta käsittelevän keskusteluosioon sisään, ja kuljen siksi blogissanikin varpaisillani.
Mitä tähän mun blogiin tulee niin kaikenlisäksi monen "väärinymmärryksen", joita ei kyllä oikeasti ole ollut edes olemassakaan, olen aiheuttanut vaan minä itse, koska mä olen just niin herkkä niille, että mä aina säikähdän, ja rupeen sitten kelaan, että "Ei hitto, pahottikohan joku nyt tosta mielensä", ja alan sitten selittämäisen, josta ei taasen loppua näy.
Alkaa vähän punainen lanka katoilemaan taas...
Hei, iso kiitos sulle, Ella, tästä viestistä! Mä pidän tän mielessä, ja palaan lukemaan sanojas aina aika ajoin.
Lähetä kommentti